Kävin edellisen
kerran Ruisrockissa 1980-luvun lopulla, joten hämmästys oli melkoinen, kun näin
VALTAVAN festivaalialueen. Alue tuntui alkuiltapäivästä todella isolta, kun
paikalla ei ollut vielä kuin kourallinen väkeä. Iltaa kohti festivaalialue
täyttyi täyttymistään ja lopulta kulkuväylät olivatkin jo aika ahtaat.
Se ruokatarjonta...
Voi hyvän tähen! Olikos se niin, että vain yhdessä kojussa myytiin niitä
iänikuisia makkaraperunoita. Oli sushia, streetgastron
leipiä, kaikenlaista hampurilaista, MSC-sertifioitua fisua ja raneja, suklaamuffinseja, kakkuja, smoothieta ja pehmistä ja... Miksi ihmeessä aluetta ei avata kaikille
turkulaisilla aamupäiviksi, jolloin he voisivat nauttia upeasta
ruokafestarista? Kuljetus aamupäivällä vesibusseilla ruokailemaan ja paluu
ennen konserttien alkamista? Festari, jossa myydään Kolmen Kaverin Jäätelöä. Iiik!
Alueohjelmaa
lukiessa silmät suurenivat: Race Horse Company. Mitäh? Suomen
paras, kansainvälisin, Ranskassa vaikuttava upea äijäsirkusryhmä Ruisrockin
alueohjelmassa monen monituisen amatööriryhmän jatkeena? Kyllä vaan: kolmen
hengen Motosikai-esitys
oli ihan käsittämätön elämys. Istua puupenkillä yhdessä rivissä ihan vieressä,
kun äijät hyppii keinulaudalla ruosteisen pakunsa katolle. Tai jonglööraa 15
kilon kahvakuulilla. En minä yhdelle päivälle muuta ohjelmaa edes kaipaa.
Tänä vuonna
Ruisrockin valkoisen ilmaisrannekkeen saivat 70 vuotta täyttäneet. Muutaman
seniorikansalaisen kanssa jutustelu kertoi sen, että he olivat hyvinkin
tohkeissaan festarilla olosta. ”Minä oon Ruisrockissa ensimmäistä kertaa.” ”Huomenna
tuun uudestaan ystävättärien kanssa!” Ja kun minä en kerta kaikkiaan jaksanut
vaeltaa väenpaljouden läpi Niittylavalle katsomaan Pharrell Williamsia,
senioriturkulainen kertoi, että ”se oli tosi mukavaa musiikkia, minä tykkäsin”. Minua hävetti.
