keskiviikko 2. elokuuta 2017

Meidän Festivaali 2017

Tuusulassa järjestettävän Meidän Festivaalin tämän vuoden teema oli Äänioikeus ja kaikki esiintyjät olivat naisia. Ei kai sen pitäisi olla sen ihmeellisempää kuin sen, että jonkun festarin kaikki esiintyjät ovat miehiä - ja sellaisiahan löytynee. Silti Meidän Festivaalin ratkaisu oli rohkea veto. Eikä vähiten siksi, että taiteellinen johtaja Pekka Kuusisto on taivaallinen viulisti ja tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän ei itse esiintynyt lainkaan omilla festareillaan. Kuusisto toimi isäntänä toivottaen festarivieraat tervetulleiksi, esitteli esiintyjät ja toimipa hän nuotinkääntäjänä pianisti Tiina Karakorvelle. Jos minä olisin Karakorpi, lisäisin ansioluettelooni: "Pekka Kuusisto on toiminut nuotinkääntäjänäni".



Vietimme Tuusulassa puolitoista päivää, joihin olimme ujuttaneet neljä konserttia. Koimme kaikki Perinne-teemapäivän konsertit. Kallio-Kuninkalassa Pirita Näkkäläjärvi ja Paula Susitaival kävivät vuoropuhelua siitä, mitä on perinne saamelaiselle ja suomalaiselle. Näin he johdattivat kuulijat teemaan paljon elävämmin kuin mikään ohjelmalehtinen. Pienen Leonora-salin esitykset olivat intensiivisiä ja tunnelma lähes käsin kosketeltava. Kun Maija Kauhanen veti kanteletta soittaen Raivopyörän, esityksen parisuhdeväkivallasta, haukoin henkeäni. Vertailukohdaksi nousi PMMP:n Joku raja, jota vuoden 2012 Ilosaarirockin yleisön nuoret aikuiset lauloivat lähes yhtä raivokkaasti: "Jos lyöt vielä kerran niin minä tapan sut!"



Maanantai-illan päätöskonsertti oli Halosenniemessä. Kukaan meistä ei ollut käynyt aiemmin Tuusulanjärvellä ja säikähdimme kahden konserttipaikan etäisyyttä ja varttitunnin siirtymäaikaa. Vaan eipä hätää. Kun esitimme huolemme järjestäjille, saimme yksityiskuljetuksen. Halosenniemeen pääsimme Järvenpään Sibelius-seuran hallituksen jäsenen kyydissä ja konsertin päätyttyä meidät kuskasi Järvenpään asemalle ei enempää eikä vähempää kuin festarin toiminnanjohtaja. Festarista jäi hyvin inhimillinen, lämmin ja vieraistaan huolta pitävä muisto. Tänne ehdottomasti uudestaan!


sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Riihirock 2017



Osallistuminen Pihtiputaan Riihirockiin sai sinettinsä, kun tuli tieto, että Keitele-museo ajaa sinne Lättähatulla Jyväskylästä. Tällä kertaa elämyksen tarjosi nimenomaan matka, ei niinkään festari, joka taisi osua kesän sateisimpaan viikonloppuun.


Matkaevästä olin varannut enemmän kuin riittävästi, ja puolet oli syöty jo ennen kuin juna liikahtikaan Jyväskylän asemalta. Aamiaisrahkan nautin enovainaan veistämällä pienellä ja sirolla puulusikalla. 



Harmittavan vähän meitä nostalgiamatkaajia oli, vaikka kyse oli ainutlaatuisesta festarielämyksestä: meno-paluu vanhan ajan junalla ja kerrankin oli tilanne, jossa ei tarvinnut pähkäillä, mistä saisi kelvollisen ja kohtuuhintaisen majapaikan. Meno-paluu Jyväskylä-Pihtipudas, kuljetus Pihtiputaan asemalta festarialueelle ja takaisin, ruokailu Riihirockissa ja festariliput maksoivat yhteensä 100 €. Päivälle tuli tosin mittaa, kun lähtö Jyväskylästä oli lauantaiaamuna 10:15 ja takaisin oltiin sunnuntaina aamuneljän aikoihin.



Matkan aikana Keitele-museon ihanat vapaaehtoiset kertoivat junasta ja radasta. Muistot vanhoista junamatkoista heräsivät henkiin viimeistään siinä vaiheessa, kun uudenaikainen rata vaihtui Äänekosken (vai oliko se Suolahden) jälkeen rataan, joka piti tuttua kilkan-kalkan-ääntä. Tällä rataosuudella kiskoja ei ole nimittäin hitsattu kiinni.


video

Junaharrastajat olivat tietoisia Lättähatun aikataulusta, sillä junabongareita näkyi matkan varrella. Matkalaisia otettiin mukaan matkustajaliikenteeltä aikapäiviä sitten suljetuilta asemilta, jotka tätä nykyä näyttivät toimivan Äänekosken uuden biotehtaan puuvarastoina. Riemastuttavinta oli, kun juna pysähtyi pikkutien tasoristeykseen Pihtiputaan ja Viitasaaren pitäjien rajalle ottamaan kyytiin noin 10 hengen erityispukeutuneen juhlaseurueen. He olivat soittaneet ja pyytäneet pysähdyksen nimenomaan kyseiseen paikkaan. 


Junamatkan aikana jutustellessa selvisi sekin, että – vastoin kuvitelmiani – en ollut ikinä ennen kulkenut Lättähatulla. Aidossa Lättähatussa on nimittäin veivattavat ikkunat. 


Paluumatkan suhteen Riihirockin järjestäjillä tapahtui raivostuttava moka. Junan paluuaika oli klo 01. Festarin pääesiintyjän, Pauli Hanhiniemen & Retkueen piti aloittaa keikkansa klo 23:40, kun meille kerrottiin, että bussi asemalle lähteekin jo klo 00:30. Kun pari edellistä bändiä oli myöhässä 30-40 minuuttia, alkoivat keskustelut järjestäjien kanssa bussin ja junan aikataulun siirtämisestä, jotta keikan ehtisi katsoa loppuun. Pauli & co roudasivat ennätysajassa ja alottivat keikkansa vain 15 minuuttia myöhässä, mutta silti jouduimme poistumaan puolivälissä settiä. Toivottavasti ensi vuonna lavamanagerointi huolehtii soittoaikataulun pitävyydestä ja junamatkan aikataulussa huomioidaan siirtyminen festarialueelta asemalle.


torstai 20. heinäkuuta 2017

Ilosaarirock 2017



Kyllä nyt kelpaa! Ilosaarirockin ruoka- ja juomavalikoima on parantunut huimasti sitten viime vierailun, joka oli vuonna 2012. Nyt tarjolla oli Kerubin lisäksi muitakin joensuulaisia laadukkaita ravintoloita. Ruoan hinta kyllä kirpaisi, mutta hyväähän se oli.


Mihailin Tavernan herkullinen kana-ateria. Homman ydin oli mielestäni kastike, jolla paistettu kana lopuksi kostutettiin.


Vesikioskin pullavohvelia sai jonottaa ainakin puoli tuntia, mutta kyllä tämä sen väärtti oli! Taivaallisen hyvää.


Kerubin halloumisalaatti oli hyvä ja reilun kokoinen. Olennaisin pointti oli kuitenkin se, että ruoan sai nauttia istualtaan pöydän ääressä ja kyytipoikana oli lasillinen ihan kelpo rislinkiä. 

Minua ilahdutti todella paljon se, että sekä lautaset että ruokailuvälineet olivat biohajoavia kaikissa niissä ruokapisteissä, joissa kävin. Sen parannuksen kyllä toivoisin, että roskia kerättäisiin alueelta muulloinkin kuin festari-illan päätteeksi. Nyt esimerkiksi pullavohvelia jonottaessa ympärillä parveilevat lokkiparvet toivat pelottavasti mieleen Hitchcockin Linnut. Kasvisruoan kysyntä taisi myös yllättää tarjoajat, sillä kovasti himoitsemani Local Bistron maa-artisokkaburgeri oli loppu jo lauantaina kuuden aikaan. Ja kun Marttojen karjalanpiirakoiden paistopisteen saisi torilta siirrettyä juhlien ajaksi festarialueelle!

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Jyväskylän Kesä 2017: Yari ja Se Tuntematon Numero



Vaikka asuinkin Jyväskylässä koko 1970-luvun, en muista, että olisin teini-ikäisenä koskaan käynyt Jyväskylän Kesässä. Tämän kesän telttakonsertti olikin ensikäyntini, jota odotin hieman pelonsekaisin tuntein. Ensinnäkin Teltta. Helsingin Juhlaviikkojen Huvila-teltta on instituutio ja siellä olen käynyt vuosikaudet. Toiseksi Se-yhtyeen biisit. Se-yhtyeen vuoden 1979 neljän biisin älppäri ’... ja me tehtiin rakkautta’ oli varmaan kolmas ostamani levy Pelle Miljoona & N.U.S.in ja Eppujen Maximum Jee Jeen jälkeen. 



Teltta. Jyväskylän Kesän telttaa ei – luojan kiitos – tarvitse verrata Huvila-telttaan. Teltta ei edes pyri siihen, vaan sillä on oma, intiimi tunnelmansa keskellä Jyväskylän yliopiston alkuperäistä campus-aluetta. Teltan rungon putket ovat näkökentän edessä, mutta aina voi nousta seisomaan tai siirtyä hieman. Katsomoa ei ole korotettu, vaan kaikki ovat samalla tasolla. Sekään ei haittaa, koska aina voi nousta seisomaan tai siirtyä lavan eteen tanssimaan. Porukka liikkuu keikan aikana eikä se haittaa yhtään – päinvastoin. Teltassa on paljon pöytiä ja esityksen aikana voi nauttia juomia eikä siitä tunnu tulevan sen kummempaa häiriötä. Toisin kuin Huvila-teltassa, missä VIP-vieraiden Ilmaisen Viinan Bileet äityvät joskus turhankin äänekkäiksi. Ruoan suhteen olisin tosin suonut hieman mielekkäämpää valikoimaa, mutta en minä tänne syömään tullut.


Yari ja Se Tuntematon Numero. Olin toki kuullut Litku Klemetistä ja tiesin hänet palkituksi muusikoksi, mutten ollut kuullut bändiltä yhtään biisiä. Silti en minä nyt tätäkään olisi osannut odottaa. Jotkut comebackit ovat myötähäpeän täyteisiä. Vaan ei tämä. Yari on tehnyt älykkään päätöksen ottamalla nuoria muusikoita tuekseen. Tuntematon Numero on aivan loistava Se-yhtyeen biisien tulkkina. Rumpalikin pääsi lähes Rattuksen Vellun veroiseen vauhtiin. Ja kun Litku Klemetti laulaa biisin ’Mitä me tehdään’, minulla menee kylmät väreet. Naisenhan tämän biisin pitääkin laulaa. 


Yleisössä oli muitakin oma aikakauteni hippejä ja punkkareita, varmasti juppejakin. Ja nuoria aikuisia, jotka olivat tulleet paikalle epäilemättä Litku Klemetin & bändin ansiosta. Mikä oli toki ihastuttavaa, sillä Sen biisit kantavat edelleen. Nostalgiatrippi. Sitä tämä oli. 

video